Olemme taas siinä vaiheessa vuotta, kun kaikkein aktiivisin frisbeegolfkausi on päättymässä. Lisääntyvän vapaa-ajan voi käyttää hyödyllisesti, esimerkiksi lajin tulevaisuuden pohdiskeluun.

Päättynyt kesä 2009 oli Suomessa frisbeegolfin kannalta merkittävä. Harrastajamäärät kasvoivat räjähdysmäisesti ja laji oli esillä lukuisissa eri medioissa, yleensä positiivisessa valossa. Frisbeegolfratojen määrä on jatkuvassa kasvussa, eikä tarvitse olla selvänäkijä ennustaakseen, että 150 radan rajapyykki ylittyy nopeasti, ehkä jo vuoden kuluessa.

Frisbeegolfin laajasta harrastajakunnasta voidaan erottaa karkeasti kaksi toisistaan eroavaa ryhmää: aktiiviset pelaajat ja satunnaiset harrastajat. Lisäksi oman ryhmänsä muodostavat aloittelevat pelaajat, joiden aktiivisuus on vielä jäsentymättä. Kaikki nauttivat varmasti yhtä paljon frisbeegolfista, mutta ryhmien tarpeet ovat hyvinkin erilaiset.

Huipuille vai harrastajille

Uusia ratoja perustettaessa aloittelevien tai satunnaisten harrastajien ja aktiivisten pelaajien edut menevät helposti ristiin. Välineiden kehittymisen ja harrastajien yleisen taitotason nousun johdosta ero aloittelijoiden ja aktiivien ratatarpeiden välillä on kasvanut viime vuosina huimasti. Frisbeegolfia ensimmäistä kertaa kokeilevaa on aivan turha viedä radalle, jossa väylien pituudet lähentelevät 200 metriä ja vastaavasti edistyneet pelaajat tuskin saavat mitään nautintoa aloittelijoiden radoilla.

Tärkeää onkin siis miettiä lajin yleistä etua uusia ratoja perustettaessa. Ongelmaa ei tietysti ole, jos paikkakunnalta löytyy useita eri tasoisia ratoja, jolloin taitojen kasvaessa voi aina siirtyä helpommalta vaikeammalle radalle. Pienemmillä paikkakunnilla tämä ei kuitenkaan aina ole mahdollista ja ensimmäisen radan kohdalla on kuitenkin jo tehtävä jonkinlainen ratkaisu sen vaikeustason suhteen.

Itse näkisin, että lajin yleisen leviämisen kannalta olisi parasta, jos ensimmäinen rata palvelisi mahdollisimman laajaa käyttäjäkuntaa. Käytännössä se merkitsisi rataa, joka olisi riittävän haastava edistyneille pelaajille, mutta sisältäisi myös vaihtoehtoiset, helpommat tiiauspaikat aloittelijoille.  Ennen kaikkea radan tulisi sijaita paikassa, jossa se häiritsee mahdollisimman vähän  alueen muuta käyttöä.  Kun tällaisen ongelmattoman ja aloittelijaystävällisen radan myötä lajin harrastusmäärät kasvavat, on paljon helpompaa saada paikkakunnalle uusia ratoja.

Kaikkea ei tarvitse oppia kantapään kautta

Nyt kun frisbeegolf on nousemassa vahvasti yleiseen tietoisuuteen, on syytä raottaa verhoa lajin tulevaisuuden osalta. Vaikka ennustaminen on vaikeaa, voidaan muutamia muita lajeja vertailukohtina pitäen muodostaa tulevaisuudennäkymistä erilaisia vaihtoehtoisia skenaarioita.

Salibandy on tänä päivänä laji, jonka tuntevat kaikki ja moni on sitä myös jossain muodossa kokeillut. Laji tuli 1980-luvulla kouluihin nimellä sähly ja vuosien saatossa se on kehittynyt liikuntatuntien kohelluspelistä vakavasti otettavaksi huippu-urheiluksi ja siirtynyt jumppasaleista isoille areenoille ja tv-ruutuihinkin.

Vain joitakin vuosia aikaisemmin Suomeen rantautui myös toinen mailapeli, squash. Squash-halleja nousi 1980-luvulla kuin sieniä sateella, ja harrastajia oli kymmeniä–, ellei satojatuhansia. Toisin kuin salibandystä, squashista ei kuitenkaan tullut koko kansan kestosuosikkia.

Molempia lajeja frisbeegolfiin yhdistää se, että niiden harrastamisesta voi nauttia taitotasosta riippumatta. Kun squash-kentälle laittaa kaksi aloittelevaa pelaajaa, on peli hauskaa ensi minuutista lähtien. Myös salibandyssä – tai varsinkin sählyssä – pelin kiihkeä tempo vie noviisinkin mukanaan. Miksi siis salibandy menestyi ja squash ei?

Oleellinen tekijä salibandyn suosioon oli sen kiinteä yhteys koululiikuntaan.  Tuhannet ja taas tuhannet koululaiset saivat kosketuksen lajiin ja jumppasalien sählypelit pitivät kipinää yllä siihen asti, kunnes maahan saatiin varsinaisia lajille omistettuja liikuntahalleja. Juppileiman saanut squash taas jäi päiväperhoksi, ja 90-luvun lama kaatoi squash-halleja kuin niittäjän viikate heinää.  Laman jälkeisessä noususuhdanteessa squashin tilalle nousi uusia hetken hittilajeja.

Onnistumisten apinointi kannattaa

Mitä frisbeegolf voi näistä oppia? Ainakin sen, että elitismiin ei ole varaa. Lajin pohja tulee perustaa mahdollisimman laajalle ryhmälle eli harrastajia tulisi löytyä kaikista ikä- ja yhteiskuntaluokista. Jälkimmäinen varmistuu sillä, että frisbeegolfin harrastaminen säilyy kustannuksiltaan edullisena.

Salibandyn menestyksestä voi apinoida ainakin pyrkimyksen päästä mukaan koululiikunnan piiriin. Tärkeä sidosryhmä onkin koulujen liikunnanopettajat. Seurojen kannattaa ottaa yhteyttä kouluihin ja tarjota liikunnanopettajille mahdollisuutta tutustua frisbeegolfiin. Koulussa frisbeegolfia harrastaneet lapset retuuttavat myös isät ja äidit mukaan radalle.

Media on osoittanut orastavaa kiinnostusta lajia kohtaan, mutta kun tämä kuriositeettivaihe on ohitettu ja jokainen lehti on jo tehnyt jutun “uudesta omituisesta lajista” , tarvitaan uusia positiivisia aiheita. Yleensä urheilulajit nousevat otsikoihin mielenkiintoisten yksilöiden kautta ja samaan tulee frisbeegolfinkin pyrkiä.

Suomalaiset eivät päinvastaisista väitteistä huolimatta ole mitään urheilukansaa, vaan opportunistisia gloryhuntereita. Toisin sanoen kansa kiinnostuu tasan siitä lajista, jossa suomalaiset menestyvät maailmalla.  Oli se sitten kävely tai curling, estejuoksu tai eukonkanto. Frisbeegolfissa tämäkin asia on kunnossa, sillä pelaajamme ovat maailman huipputasoa. Edustavista pelaajista kertovia henkilöjuttuja aktiivisesti tiedotusvälineille tarjoamalla laji pysyy esillä.

Uhkat väistellen kohti valoisaa tulevaisuutta

Vaikka tie tulevaisuuteen näyttää asfaltoidulta ja nelikaistaiselta, on reitillä myös kuoppia ja öljyläikkiä. Tarjoutuvat mahdollisuudet pitää pystyä hyödyntämään aktiivisesti ja organisoidusti, muuten buumi yllättää meidät housut nilkoissa, pyyhältää ohi ja jättää jälkeensä katkeroituneita lajifriikkejä, jotka muistelevat sitä lyhyttä hetkeä, kun laji kiinnosti proverbiaalista Pihtiputaan mummoakin.

Aktiivisuus ja organisoituneisuus ovat asioita, joita seuroilta ja lajiliitolta vaaditaan, jotta ne voivat suoriutua edessä olevasta suuresta tehtävästä. Radoille ilmestyy ja on jo ilmestynyt sankoin joukoin lajista kiinnostuneita ihmisiä. Nämä ihmiset pitää mitä pikimmin saada ohjatun opastuksen piiriin, jotta lajin säännöt, oikeat tekniikat ja käyttäytymisetiketti tulisivat mahdollisimman monelle tutuksi, mutta ennen kaikkea, jotta orastava kiinnostus ei lopahtaisi muutamaan ensi kokeiluun.

Tehtävä on vaativa, sillä aikaa on vähän ja menetettyä tilaisuutta ei saa takaisin. Seuraorganisaatiot ovat nekin oman käsitykseni mukaan aika hentoisia ja vähemmän ammattimaisia, mutta kaiken korvaa onneksi palava into, jota frisbeegolfin harrastajissa löytyy jaettavaksi asti.

Oma frisbeegolfharrastukseni on vasta -09 keväällä alkanut. Tässä jutussa haluan hieman taustoittaa omaa harrastuneisuuttani ja myös muita ajatuksiani lajista.

Kevät oli jo pitkällä. Taisi olla toukokuun päiviä, kun odottelin Kouvolan Lyseon lukiosta vaimoani iltaopinnoiltaan ja kotiin kyyditettäväksi. Mukanani oli kuusivuotias poikani, joten pysähtyminen mihinkään ei ollut oikein mahdollista. Koulua ja sen lähiympäristöä oli tutkittava koko ajan. Urheilupuisto on lukion vieressä ja siellä olen pojan kanssa etenkin talvisin laskenut pulkalla mäkeä ja opetellut hiihtämistä. Lukiolta katsottuna puiston kauimmaisessa päässä on lapsien leikkikenttä ja siellä me aikaamme vietettiin.

Tuolla huomasin oudon metallisen viritelmän "istutettuna" maahan. Työ oli varsin tuore, sillä maa viritelmän ympärillä oli mullassa. Hetken tutkittuani löysin pienen matkan päästä toisen samanlaisen virityksen, ja vaikken koskaan ollut frisbeegolfin koria nähnyt, oivalsin mistä niissä virityksissä oli kyse. Puolta tuntia myöhemmin meillä pojan kanssa oli jo ensimmäiset frisbeet haettuna Prismasta. Tässä kohden haluan mainita, että lajiin innostuminen on mahdollista tappaa erittäin huonoilla heittovälineillä. No, onneksi olin itse nuorempana heitellyt frisbeitä, joten tiesin, että ensimmäiset kaupasta hakemani frisbeet eivät olleet parhaat välineet lajiin, vaan jo seuraavana päivänä noudimme jo koko perheelle parempia heittovälineitä. Nekin olivat tosin kaukana kunnon frisbeegolfkiekoista.

Lajista mitään tietämättömänä nakkelin kiekkoja innoissani muutaman viikon ajan korilta korille, koska heittopaikkoja ei ollut tuolloin vielä tehty. Sen verran kokemusta minulla kuitenkin frisbeen heitosta oli, että osasin aavistaa, kuinka "vaikeasta" lajista on kyse. Tykkäsin heittämisestä, koska "tuurionnistumisen" riemua saa aloittelijakin helposti. Laji ei vaadi juuri mitään harrastajaltaan. Olen monia lajeja kokeillut, mutta esim. suunnistaminen kaatui siihen, että minua ei yksinkertaisesti huvita juosta. Poikani kanssa käyn muutaman kerran kesässä kiertämässä 2-3 km mittaisen lyhyen suunnistusradan, mutta sekin mennään luonnollisesti lapsen ehdoilla eli tutkitaan matkalla joka toinen kivi tai kanto eikä suotta kiirehditä, kun kerran ollaan metsään päästy.

Frisbeegolf on siitä hyvä laji, että se sopii todella monelle ihmiselle. Se ei vaadi huippu-urheilijan ominaisuuksia – tai edes urheilullisuutta. Lajin harrastaminen on halpaa. Perusheittelyyn kelpaavan kiekon saa alle kymmenellä eurolla ja sillä pärjää pitkälle. On jopa suotavaa heitellä alussa vain yhdellä pelivälineellä, jotta saa siihen hyvän tuntuman.

Frisbeegolfin huonoihin puoliin voisin laittaa talvikauden. Vaikken itse ole lajia vielä yhdenkään talven yli harrastanut, on minun vaikea kuvitella ketään heittelemään metriseen hankeen. Siinä olisi kiekot kulutustavaraa. ;)

t. Ylläpitotiimiläinen
"aantsa" Antti Tuhkiainen

Liitokiekko.com julisti syksyllä suuren frisbeegolfaiheisen valokuvakisan, jossa etsittiin mielenkiintoisinta, hauskinta, yllättävintä, näyttävintä – sanalla sanoen parasta fribailukuvaa. Osanotto oli runsasta ja ehdokkaina oli kaikkiaan 43 valokuvaa, joista Liitokiekko.comin lukijat saivat itse äänestää mielestään upeinta kuvaa.

Äänestää sai luonnollisesti myös omaa kuvaansa ja myös sukulaiset ja kaverit sai masinoida mukaan äänestykseen. Reiluuden nimissä karsimme kuitenkin samalta koneelta annetut useammat äänet, joten kikkailut eri sähköpostiosoitteilla ei päässyt ratkaisemaan kisaa.  

Ääniä annettiin tasaisesti useammalle kuvalle ja kilpailu oli tiukka, mutta suurimman vaikutuksen äänestäjiin teki Markku Lönnbergin “Illan viimeinen” -nimellä kisaan ilmoittaman kuvan upea tunnelma. Palkinnoksi voittaja saa Liitokiekko.com:in lahjoittaman kiekkoja täynnä olevan frisbeegolfkassin!

Kaikkien äänestäneiden kesken arvottiin lisäksi kiekkopalkinto. Neiti Fortuna oli tällä kertaa suosiollinen Mika Hietaselle, joka kaiken lisäksi myös äänesti voittanutta kuvaa. Onnittelemme voittajia!

Kari